928

...

Kotihoidontuessa on näkökulmansa - koti- ja yhteiskuntakasvatuksen vastuullisuutena

1 - Olipa tapa kumpi tahansa - on niillä neljä yhteistä tavoitetta: Ole mukana, anna aikaa, kuuntele ja osallistu. 

Meillä aikuisilla on tiukasti katsoen - luonnon ja evoluution näkökulmasta - vain yksi, oikeastaan kaksi tehtävää, kaikki muu niiden ympäriltä on lopulta oheispöhinää tukemaan lisääntymistä ja siihen oleellisesti liittyvää kasvatusta.

Kun saamme tämän rakkauden hedelmän - jälkikasvun - alkaa melkoinen urakka, jos teemme sen siten, että tulos on yhteiskuntakelpoinen, kilpailukykyinen ja huomioimisessaan toisetkin arvostava ja osallistuva oman indivudualisminsa puitteista.

Kotihoidontuki antaa juuri hedelmälle yksilökeskeistä kasvatusta kodista, tulla toimeen ydinperheessä, kokea maailma onnistumisten ja vastoinkäymisten siivittämänä oma riittävä, sopiva ja sallittu itsekeskeisyys.

Individualismia voidaan täydentää yhteiskunnan varhaiskasvatuksen kollektivismin haasteista sopusuhtaiseksi kokonaispaketiksi, jolla myöhemmin hedelmän kypsyessä aikuisvastuuseen - kykenee olemaan myös yhteiskuntakeskeinen, koska olemme yhä enemmän verkottuneita ja tarvitsemme toinen toisiamme - internetin aitopuhumattomuudesta huolimatta.

Eli tarvitsemme lapsen tärkeimmän - isän ja äidin rakkautta, huolehtimista ja osallistumista sopivana sekoituksena yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen kanssa. 

Osassa perheitä ei aina jakseta, ja jos jaksamattomuus on pitkäkestoista, jättää se jäljen lapsen myöhempään kehitykseen ja näin varhaiskasvatus päiväkodissa voi olla tärkeä lisä myöhemmälle pärjäämiselle olla yhteiskunnan osa, unohtamatta kunkin omaa yksilöllisyyttä. Tarvitsemme siis molempia.

Voi olla kohtalokasta yksilökehitykselle, jos lopetamme kotihoidontuen - voi olla kohtalokasta sekin, jos meillä ei ole yhteiskunnallista varhaiskasvatusta - ehkä tuosta kolmivuotisuudesta alkaen. Tarvitsemme siis molemmat.

Kukin perhe päättää mikä olisi sen meidän tärkeimmän tehtävän toisen vaiheen painottunut kasvatus- ja hoitotapa. Kaikista meistä ei aina ole kasvattajiksi - lienee surullinen tosiasia. Tällöin osaltansa yhteiskunta astuu peliin koko myöhemmästä lasten ja nuoren elämästä.

On hyvä huomioida, että lapsella on myös vanhempiensa lisäksi verenperintöä omista sukulaisista, joiden panos voi olla merkittävä lisä lapsen kehitykseen - erityisesti isovanhempien osuutta ei ehkä ole riittävästi huomioitu.

Viime aikoina olemme nähneet epäonnistumisten ytimiin - syyttämättä tässä ketään

Syytöksiin ei ole aihetta, vain siihen on aihetta, mistä kehittämme viattomien lastemme kehityksen vastuullisiksi nuoriksi, jotka osaavat herkistyä huomaavaisuudelle, empatialle, huolehtimiselle kuin vastaanottavuudelle olla soveltuvasti kilpailukykyinen. 

Meillä ja lapsillamme on aina kuitenkin se kilpailu paikasta auringossa - tämäkin pitää osata hallita. Pitää osata myös hävitä, lannistumatta.

Tänään pidemmässä juoksussa Koronaakin tärkeämpää on nähdä ja tuottaa vastuuta lapsiamme ja nuoriamme kohtaan - ei meillä aikuisilla ja vanhemmilla ole muuta oleellista tehtävää. Meidän oma korostunut aikuisitsekkyys väistykööt kasvatusvastuun edestä tai ainakin sopusuhtaistukoot. 

Lapsessamme | lapsissamme katsomme koko luontobiologiaa ohjaavan evoluution lahjana aina myös omaa itseämme - unohtamatta sitä, että äidin ja isän rakennekaavoista muodostuva ihminen on aina oma yksilönsä! 

Meillä on tosiaan oikeus nauttia annetusta mahdollisuudesta - omista lapsistamme rakkaudella. e

...