Suomalainen yhteiskunta on harjoittanut aktiivista kehitysaputoimintaa jo pitkään; siirrämme ostovoimaamme reippaasti enemmän kehitysmaihin kuin tavoiteltu prosenttiosuus bkt:sta. Työtämme tehdään joka hetki enemmän muualla, koska palkkamme ovat liian korkeat. Kuluttajina me valitsemme edullisempia ulkomaalaisia tuotteita. Öljyä, uraania ja muita raaka-aineita on pakko tuoda ulkoa. Emme valitse riittävästi kotimaista valmistusta, josta panokset jäisivät meidän taloutta vahvistamaan.
Meillä on eräs radikaali tapa vastata kilpailuun; alennamme palkkojamme ja ei vain jostain ryhmistä, vaan kaikista. Ulkopuolelle jäävät vain opettajat. Valtiovarainministeriön olisi perustettava työryhmä, joka tutkii kaikilta puolilta kuinka rima alitetaan reippaimmin.
Vastapainoksi kun palkkoja alennetaan, valtio ja kunnat pudottavat joidenkin palveluiden hintoja, senkin uhalla, että tulot pienenevät. Kustannustason laskiessa, se vääjäämättä siirtyy myös hintoihin, jolloin pitkässä juoksussa ostovoimamme palaa ennalleen. Suurimpana voittona on se, että siirtymäkauden jälkeen saamme paljon uusia työpaikkoja, joka on eduskunnan ja koko yhteiskuntamme suurin ja tärkein asia.
Tässä samassa projektissa Suomen hallitus voi panna tuon paljon puhutun väestökasautumisen tietyille paikkakunnille kuntoon ja uuteen järjestykseen; ihmisten henkilökohtaista verotusta porrastaan niin, että itä- ja pohjois-suomalaisia verotetaan lievemmin, jotta muuttohalukkuutta väljemmille ja luonnonläheisimmille alueille aletaan suosia. Lopulta verotuksessa siirrytään puhtaaseen kulutusveroon.
Jo presidentti Urho Kekkonen aikoinaan kantoi suurinta huolta työllisyydestä; hallitukset vaihdettiin ja jos sekään ei riittänyt niin pantiin eduskunta uuteen kuosiin ja päälle vielä hätätilahallitus. Kansa odottaa vahvoja johtajia, joilla on silmää turvata heikompia ahneita vastaan. Suuri kansa elää tunteesta olla tarpeellinen ja hyväksytty.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.